maanantai 4. joulukuuta 2017

"Olisi siinä ollut ainekset pahempaankin" | tehotalliviikonloppu osa 1

 ..ja ehkä blogin historian pisin otsikko.



Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna talleiltiin Oonan kanssa ihan urakalla. Lauantaina käytiin omalta osaltani pitkästä aikaa issikoilla, ja sunnuntaina suunnattiin Päivölään. Tämä postaus käsittelee kuitenkin lauantain maastoreissua, mikä olikin yhtä osuutta lukuun ottamatta varmaankin yksi vuoden parhaista!

Lähdettiin jo yhdeksän jälkeen. Tällä kertaa minun ratsukseni valikoitui Andi-issikka, jonka kyytiin olin kerran aiemmin kiivennyt - keväällä, kentän aitojen sisäpuolella. Itse asiassa myös kesällä pääsin heittämään pienen vesikierroksen Andin kanssa uittoreissulla. Oonan maastoratsuna toimi Inkku-shetlanninponi. Hoidettiin reippaaseen tahtiin ratsumme maastokuntoon, heitettiin molempien peppujen päälle myös heijastinloimet. Joitakin pätkiä tästä jää todennäköisemmin kertomatta, koska en juurikaan muista tuosta reitistä mitään.. 

Alkupätkää edettiin hyvä matka kävellen, minkä jälkeen Andin kanssa päästiin sinne töltin ihmeelliseen maailmaan. Meinattiin jopa jäädä Inkusta jälkeen pariin kertaan, kun Andin tölttimoottori ei ollut vielä kunnolla käynnissä. Jossakin kohtaa annoin hevon tipahtaa raville. Yhteen pieneen ylämäkeen innostuttiin nostamaan laukka.

Se fiilis, kun edessä on koskematon lumihanki, ja on aika nostaa laukka. En valita, vaikkei mitenkään erityisen lujaa mentykään, ihan sopivaa vauhtia. Jotenkin ihan oma fiiliksensä noissa talvimaastoissa!

Näistä issikoista tässä minun yleisempi maastoratsu, Geisli
Maantien laitaa käveltiin pieni pätkä, mistä jatkettiin toiselle metsätielle. Siellä taidettiin ottaa töltin kautta laukkaa, ja Andikin pääsi jo vähän innostumaan. Pientä lisäaktiviteettia toivat lumen painosta kaartuneet oksat, joita piti väistellä, jos ei halunnut vuorata itseään lumella reilummin. Yhden oksan takia jouduttiinkin hidastelemaan laukasta tölttiin (vauhdissa ei tosin tapahtunut loppujenlopuksi paljoa muutosta, yritys hyvä), mutta ei ainakaan menty puuta päin. Tuon pätkän jälkeen annoin hepan taas laukata, milloin Inkku taisi jäädä meistä jälkeen, mutta kyllä poni sieltä Oonan kanssa aika kovaa tykitti perässä!

Tuon pidemmän ja alkupuoliskoltaan reippaammankin laukkapätkän jälkeen käännyttiin ympäri ja käveltiin pidempi pätkä takaisin. Muutamassa kohdassa taidettiin edetä ravissa tai töltissä, mutta muutoin käveltiin tasoitellen ratsuja tuosta laukkapätkästä. Yhtä tölttipätkää aloiteltaessa Andi sujahtikin astetta reippaammin eteenpäin, minkä jälkeen kuitenkin rauhoittui nopeasti kuskin nauraessa kyydissä.

Laukkaa otettiin vielä viimeiseen ylämäkeen ennen maantietä. Andi lähti ihan reippaasti, mutta hyytyi suhteellisen pian - ehkä ihan hyvä vaan, ei ainakaan päädytty liian lähelle tietä liian kovaa, vaikka mäen päälläkin oli ihan hyvin hidastelutilaa. Kyllähän tuo vauhti muutoin kotia kohti kiihtyi ihan kivasti, mutta kuitenkin heppa kesti hyvin lapasessa.

Inkkukin päätyi pitkästä aikaa kameran eteen!
Maantien pätkä kotiinpäin olikin se meidän epäonnen hetki. Tuo pätkä ei ole edes pitkä, ehkä ihan vaan parisataa metriä tai vähemmän. Ensin takaapäin ohi meni henkilöauto, mikä ei aiheuttanut sen kummoisempia ongelmia. Melkein heti tuon auton jälkeen alettiin vaan kuuntelemaan toiseen suuntaan: nyt sieltä tulee jotain isoa vastaan. Ennen hirviön saapumista oltiin onnistuttu etenemään jo tosi lähelle risteystä, mistä päästiin pois tien laidasta. 

Joo. Ei naurattanut siinä vaiheessa, kun nähtiin vastaan tulevan hirviön olevan lumiaura. Oona oli Inkulla edellä, ja heti auran nähdessään ihan selkeillä käsimerkeillä ilmaisi, että voisi pysähtyä - tai edes hidastaa. Mutta ei, mitäpä sitä pysähtymään tai hidastamaan rämisevän auransa kanssa edes siinä vaiheessa, kun pikkuponi steppailee paikallaan ja issikka on jo kääntänyt turpansa toiseen suuntaan valmiina sinkoamaan taivaan tuuliin. Itse en ole mielestäni koskaan nähnyt Inkun kyttäävän mitään, vaan se on aina mennyt kiltisti ohi kaikesta.

Aiheutti tuo tälle issikkakuskille muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin. Onneksi osasin itse rauhoittua, minkä takia hevonenkaan ei singonnut mihinkään ja selvittiin tilanteesta ilman vahinkoja. Ainekset tuossa oli kuitenkin pahempaankin. Ja kuten isänikin kanssa jo puheeksi tuli: työtähän tuokin aurakuski vain teki. Silti pitäisi tuollaisessa työssä olevan ihmisen huomioida olosuhteet ja mahdollisten ratsastajien käsimerkit. En usko, että tuo tilanne olisi päässyt äitymään tuohonkaan pisteeseen, jos noita käsimerkkejä oltaisiin toteltu. Kyllähän ketä tahansa pelottaisi iso ja rämisevä, kovaa vauhtia ohi menevä hökötys.

Andi. Huomaa kyllä, että oli kuvatessa kädet hieman jäässä..
Pitkä matka siitä tienpätkältä meillä ei tosiaan pois ollut, ehkä vajaa viitisenkymmentä metriä. Oonankin kanssa jo puhuttiin, että eipä kamalasti huvita tuonne tien laitaan lähteä, kun samanlainen tilanne voi milloin vain toistua. Onneksi Pokkis on opettanut minut nollaamaan pääni noissa tilanteissa ja pysymään itse rauhassa: Andikin olisi varmasti ollut jossain muualla, kuin siinä missä ympäri pyörähdettiin, jos en olisi itse pysynyt rauhassa.

Loppumatkasta taidettiin ottaa vielä yksi tölttipätkä, milloin ne auran aiheuttamat energiat pääsivät vielä purkautumaan Andin esitellessä varsin reipasta tölttiä. Tosi pitkä matka kuitenkin käveltiin: maasto oli ollut astetta reippaampi ja rankempi, joten kunnon loppukäynneistä pidettiin huolta. Alkoi tuulla aivan järkyttävän kovaa, ja puista satoi lunta siihen malliin, että juuri ja juuri nähtiin eteemme. Tämän seurauksena olivat minun hanskani aivan märät ja sormet jäässä, muttei annettu sen haitata loppumatkan tunnelmaa.

Tuosta auraepisodista huolimatta oli tämä kyllä yksi vuoden parhaista maastoista. Kuten lähtiessäni totesin, "onhan se ihan kivaa päästä tämän talven aikana edes yhteen lumiseen maastoon."

2 kommenttia:

  1. Reissusi kuulosi todella mukavalta ja ikimuistoiselta. Olisi tosi mukavaa itsekkin vielä päästä ratsastamaan issikoilla! :)

    iidunhevoselamaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oli kyllä kivaa, eikä tuo aurakohtaus loppujenlopuksi paljoa tunnelmaa heikentänyt. Issikat ovat kyllä näppäriä kulkupelejä!:)

      Poista